10. Kaupunkeja ja kotiin paluu

7.8. herättiin tienvarsimökkikylästä. Kyseinen mökkikylä löytyi jostain Tverin lähistöltä aivan sattumalta. Noin kymmenen hulppean hirsimökin alue sijaitsi joen varressa kauniilla paikalla, joskin moottorin tien humu parinkymmenen metrin päässä vähän häiritsi luonnonläheistä tunnelmaa. Neliöitä mökissä oli lähes sata, joten mahduttiin erittäin mukavasti nukkumaan yhteensä kolmeen eri huoneeseen. Ensimmäistä kertaa reissun aikana Tanu ja Juhakin saivat nukkua erillään! Mökkikylän vartijalla, Sergeillä oli kopissaa labradori josta erityisesti Matti innostui. Rapsutusten jälkeen Sergei innostui näyttämään koirakuvia koiranäyttelymatkoistaan ja katselimmekin useamman tovin kohtuullisen laajaa diashowta. Segeille jaettiin myös labradorikuvia Tanun puhelimesta. Lopuksi Sergei esitteli meille hänen ja koiran yhteisiä temppuja. Illalla Matti ja Juha olivat vielä valmistaneet koko porukalle suussa sulavan illallisen käyttäen hyödyksi lähikaupan antimia. Valinnan varaa ei ollut läheskään niin paljoa mihin suomalaisissa kaupoissa on totuttu, joten heidän loihtimassa makkarapastassa oli käytetty oikeastaan kaikkia niitä kaupasta saatuja ainesosia, joista ylipäätään pystyi ruokaa tekemään. Aamulla heräiltiin verkkaisesti kympin kieppeissä ja käytiin vielä aamu-uinnillakin joessa ennen maantielle lähtöä. Veden puhtaus oli arveluttavaa, mutta reissun ensimmäinen uinti virkisti mieltä. Norkoiltiin vielä tunnin verran vieressä olevan ravintolan oven edessä (hyödynnettiin ravintolan wifi-verkkoa) ja varattiin hotelli valmiiksi Pietarista. Tällä luultavasti säästimme useamman tunnin pyörimisen suurkaupungin ytimessä. Ajomatka pietariin kesti yllättävän kauan, sillä matkalla oli taas vanhat tutut tietyöt. Lisäksi matkan varrella oli myös pari kolaria, jotka ruuhkauttivat liikenteen. Eräs erittäin pahasti liikennettä ruuhkauttava pullonkaula oli Vyshny Volochyok -nimisen kylän keskusta, jossa tie tekee 90 asteen mutkan jonka näkee google mapsilla zoomaamalla. Tuhannet rekat päivittäin joutuvat hidastamaan vauhdin nollaan kyseisessä mutkassa, minkä vuoksi kyseinen paikka lienee pahin liikennesuunnittelun epäkohta johon olen pitkään aikaan törmännyt.

Reissun paras majoitus oli myös erittäin edullinen

Sergei ja karvainen kaveri näyttävät parhaimmat tempunsa

Bojaat väänsi kevyen iltapalan.

Pietarin kehätielle saavuttuamme törmäsimme ensimmäiseen länsimaiseen autoon (virolainen) sitten menomatkan ja Moskovan pohjoispuolisen pikkukylän. Hotelli löytyi helposti navigaattorin opastuksella, mutta koska Tanu ajoi niin innokkaasti ja reippaasti (jopa Matin mielestä), ajoimme hotellin porttikongista ohi ja jouduimme kiertämään korttelin uudestaan hotellin pihaan päästäksemme. Hotelli oli hieno useasta rakennuksesta koostuva kompleksi. Huoneet olivat pienehköt ja suurena miinuksena niissä ei ollut ilmastointia. Lämpötila ulkona kun huiteli lähempänä +35 astetta. Tämän hotellinvaraustiimi Essi ja Matti ottivat omaan piikkiin, koska kriitereinä olivat halvin hotellin ja vartioitu autopaikka. Hengähdettiin puolisen tuntia hotellilla ja lähdimme kävelemään lähistöllä sijaitsevalle ravintola-alueelle. Sieltä valitsimme ensimmäisen vastaantulevan ravintolan, jossa söimme kebab-saschlikit ja joimme oluet ja votut pitkän ajopäivän päätteeksi. Tarjoilijapoika oli erittäin sympaattinen ja iloinen, ja Essi olikin jo lähtiessä ihan myyty kyseisen henkilön herttaiseen habitukseen. Tarjoilijapoju oli sokerisen mukava ja aidosti iloinen esitellessään meille ravintolan tarjontaa.

Matkaa hidasti myös ikävännäköinen rekkakolari.

Seuraavana aamuna lähdimme kävelemään kaupungin keskustaan, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä hotellilta. Matkalla ylitimme useamman kanaalin ja suunnistaminen oli helppoa. Matti ja Juha nappasivat tuttuun tapaan matkalta mukaan kahvit. Kaupunki oli siisti ja rauhallisen oloinen verrattuna kaupungin väkilukuun. Moskovassa olisi luultavasti ollut kovempi härdelli päällä. Saderintama alkoi lähestyä keskustaa ja suuntasimme reippaasti aivan keskustan ytimeen, jossa ihastelimme suuria vanhoja rakennuksia, keskustaukiota ja kirkkoja. Turisteja oli myös keskustorilla paljon. Muutama juntihko suomalainenkin eksyi meidän kävelyreitille. Nyt saderintama oli tavoittanut keskustan ja jouduimme päivystämään eräässä porttikongissa puolisen tuntia. Siitä kehkeytyikin hurja rankkasade, salamat löivät ja kadut tulvivat. Ohitsemme kulki kuitenkin huomattava määrä urheita venäläisnaisia korkkareissaan ja minihameissaan uhmaten kastumista ja tuulen tuiverrusta. Sadepäivän menoa oli hauska katsella. Suuntasimme Kristuksen ylösnousemuksen katedraalille, joka lienee suurimpia nähtävyyksiä Pietarissa. Kirkko on kuvankaunis ja värikäs ulkopuolelta, mutta vielä kauniimpi sisältä. Sen kaikki seinät on peitottu noin 1 cm2 kokoisista värikkäistä mosaiikinpalasista. Mosaiikkia kirkon seinämillä on noin 7000 neliömetriä. Lisäksi alttarit oli tehty eri värisistä marmoreista ja pääalttarilla komeili valtava kultainen marmoriportti. Kirkko on aikoinaan tuhoutunut pommituksissa ja rakennettu uudelleen. Yleisön nähtäville se on avattu vasta viime vuosina. Kirkon jälkeen otimme suunnaksi vanhan ostoskeskuksen, joka matkaopuksemme mukaan on maailman vanhimpia. Siellä oli tarjolla Guccia ja Armania, joten budjettimme ei kestänyt kyseisessä paikassa shoppailua, vaikka Matilla kova polte kukkaron höllentämiseen olikin. Ostarilta yritettiin jatkaa metrolla johonkin Matin erikoispaikkaan, johon ei päästykään ihan noin vaan, sillä metro ei suostunut pysähtymään kaikilla reittikartassa mainituilla pysäkeillä. otimme saman metron sitten takaisin lähtöpaikkaan ja toisen metron toiseen suuntaan ja kävelimme muutaman kilometrin takaisin hotellille. Illalla syötiin lammas-saschilikia, sekä valtavan hyviä venäläisiä makkara-meetvursti-kana-keittoja. Tarjoilija kävi esittelemässä meille kustakin ruokalajista pienet näytteet ja kysyi aina, "haluatteko tätä?". Viimeisen illan vuoksi tilasimme kaikkea, mitä hän ehdotti! Reissun loppu alkoi häämöttää.

Pakolliset nähtävyydet oli kierrettävä.

"Sää muuttuu" näköjään suurkaupungissakin.

Turisteiluun kuuluu myös minimissään yksi kirkkovierailu joten sekin oli pakko hoitaa

Bojaat posettaa.

Viimeisenä päivänä saimme auton pakattua jo ennen aamupalaa hyvissä ajoin kahdeksan aikoihin. Ajelimme kohti Viipuria, joka kaiken tämän reissaamisen jälkeen näytti erittäin kauniilta kaupungilta. Olimme vain kuulleet tarinoita, joiden mukaan kaupunki on "äärimmäisen huonossa kunnossa". Toki tilanne on eri, jos saapuu kaupunkiin suoraa Suomesta ja kuvittelee kaiken aikaa millainen se olisi, jos se olisi edelleen osa Suomea. Käytiin syömässä hampparit ja käveltiin keskustassa ihmetellen sodan jälkeisiä raunioita, joita ei edelleenkään ole saatu korjattua kuntoon. Remontointi yleensäkin lienee Venäjällä tuntematon käsite. Viipurin kauppahalli oli täynnä ihmeellisiä asioita ja mukaan tarttui suuri määrä erilaisia kristallilaseja. Tanulle pieniä vodkalaseja, Juhalle suurempia viski ja konjakkilaseja. Halvalla lähti! Essiä rupesi jo huvittamaan, että viime kerroilla kun oltiin menty kauppoihin, oli pojat aina tuleet kaupasta ulos suurine kantamuksineen. Viipurin jälkeen pörräiltiin vielä hetki autolla kaupungin lähellä muun muassa hylättyjen armeija-ajoneuvojen hautausmaalla (emme päässeet alueelle sisään vaikka Matti koiranpentuilmettä hyväksikäyttäen lupaa kysyikin). Matka jatkui kohti rajaa. Masemat vaihtuivat nopeasti hyvin suomalaisiksi. Tiet olivat taas hyvässä kunnossa. Rajalla ei joutunut puolta tuntia kauempaa odottelemaan ja tarkastuksiakaan ei autollemme ihmetykseksemme tehty (vaikka Suomen rajaviranomaiset toki kurkkivat sisään ja ihmettelivät, että missäs ihmeessä me ollaan autolla käyty, kun se oli 110%:sesti täynnä tavaraa ja matkustamossa oli valtava sekamelska), ja pääsimme ajamaan Suomeen! Lappeenrannan torille päästyämme kävimme kaverimme ohjeistamana syömässä paikalliset "vedyt" ja huomasimme saapuneemme keskelle Cruising-autoilutapahtumaa. Tori oli täynnä humalaisia ihmisiä elvistellen, että "mie puhalsin äsken 2,65 promillee, mut kyl oisin voinu vielä paljo enemmänki kellottaa!!".... .... Meinasimme jo suunnata takaisin Venäjälle, koska siellä ihmiset osasivat käyttäytyä ainakin julkisilla paikoilla. Tulevan työviikon pakottamina oli kuitenkin pakko jatkaa matkaa Manseen ja saattaa reissu päätökseen.

Juha hyytyi Viipurin sightseeingilla.

Bojaat näyttää miten tiukasti laatua arvioidaan kristalliostoksilla.

Sisään ei ihan päästy mutta aidan takana käytiin.

Aivan huikea reissu oli takana ja varmasti kaikille jäi liuta unohtumattomia kokemuksia. Meidän poppoolla  oli aivan loistava kolmen viikon seikkailu Äiti-Venäjällä!

9. Shobbailuja ja paluu maanteille

3.8. oli dagen efter ja Juhan ja Tanun pakkaaminen kesti useaamman tunnin, mutta auto saatiin pakattua ennen puolta päivää. Tuli aika sanoa hyvästit loistavalle balkaarioppaallemme Yurille ja suunnattiin taas maanteille. Baksan Valley on täynnä upeita vuoristomaisemia. Keskellä virtaa joki ja teillä on paljon lehmiä, joita joutuu väistelemään. Varsinkin silloilla lehmät tuntuvat hengaavan mielellään. Jouduimme myös todistamaan ikävää tilannetta, jossa kiireinen rekka koitti pujotella lehmälaumasta läpi, mutta samalla ajoi yhden lehmän jalan päältä. Lehmä nilkutti tien sivuun. Mattia harmitti tapaus koko loppupäivän. Surullista katseltavaa. Tyrnyauzin kohdalla (edelleen Elbrusille johtavalla tiellä) bongasimme erittäin aavemaisen raunioituneen teollisuusalueen ja päätimme lähteä sinne ajelemaan ja tutkimaan paikkoja. Erilaisia ränsistyneitä raunioita oli valtava määrä. Joistain raunioista kurkisti ihmisiä. Oltiin taas jännän äärellä. Erittäin aavemaista. Kuvailtiin paikkoja hetki ja jatkettiin matkaa. Matkalla Matti päätti pysähtyä hetken mielijohteesta erään autopesulan vieressä sijaitsevaan ravintolaan. Sisällä oli erittäin kolkkoa, ei käytännössä mitään sisustusta. Keittiössä hääräili iloinen nainen ja mies hoiti tarjoilijan ja puhemiehen virkaa. Matti etsi phrase bookista venäjänkielisen sanan "liha" ja sen jälkeen nyökyttelimme päätämme myöntävästi kaikkiin meille esitettyihin kysymyksiin. Nyt ei ollut mitään tietoa mitä tuleman pitää. Eteemme tuotiin alkupalaksi rasvassa paistettuja pasteijankuoria, joiden sisälle tungimme toisella lautasella olleita vuohenjuustoviipaleita. Erittäin maukasta. Sen jälkeen meille tuotiin valtavat lihapasteijat, myöskin über-rasvaiset. Tässä vaiheessa alkoi hieman tökkiä, vaikka ruoka olikin maukasta. Lopuksi meille kiikutettiin vielä lihaisat pihvit, jotka olivat luultavasti autoteillä hengailevaa, hieman sitkeähköä ja hyvin suolattua nautaa. Vai olikohan se jokirottaa? Nälkä lähti ja koko hoito kokiksineen kustansi 5 € per pää.

Boijaat valmiina lähtöön kompressiosukat tanassa.

Tie vetää...

Ammu-vaara!

Tutkimusmatkalla.

Jatkettiin ajelua kohti Mineralnye Vodya. Pyatigorskin kohdalla nähtiin aivan käsittämättömän valtava basaari, josta luultavasti olisi löytänyt kaikkea mahdollista. Pienen kaupungin kokoinen kaupustelualue. Emme kuitenkaan pysähtyneet sinne, vaan jatkoimme isoon urheiluliikkeeseen Sport Masteriin, mikä lienee Venäjän suurimpia urheilutarvikekauppoja. Vieressä oli myös hyvin varusteltu kiipeily- ja laskettelukauppa. Kaupasta tarttui mukaan yhtä sun toista ja aikaa kului tuntikaupalla. Sport Maniassa oli hyvä tarjonta ja kaikki maailman urheilulajit tuntuivat olevan edustettuina. Jatkettiin ajomatkaa Mineralnye Vodyyn, jossa bongasimme toisen Sport Manian. Ostoskeskuksen keskellä oli luistelukenttä. Sisällä ostoskeskuksessa oli mukavan viileää samaan aikaan, kun ulkona porotti +37 asteen helle. Ostettiin ostoskeskuksen pikaruokalasta sämpylää ja hampurilaisia. Mainittakoon tässä vaiheessa, että jos mielit Venäjälle matkustamaan, etkä tykkää tillistä, kannattaa siihen totutella jo hyvissä ajoin. Käytännössä kaikessa venäläisessä ruoassa on tilliä. Ja paljon! Tilliä, tilliä, ja tilliä, sitä on venäläinen keittiö. Yöksi ajettiin Armaviriin. Ensimmäinen moottoritienvarsihotelli oli kuuma ja tunkkainen, eikä siellä ollut internetiä. Siispä jatkettiin Armavirin keskustaa kohti. Sieltä löytyi kiva kolmen tähden hotelli, jossa pari pirteää mammaa hääräilivät pitkin poikin. Hauskaa härdelliä oli taas ilmoilla, koska venäjän kieli ei tässäkään vaiheessa matkaa vielä sujuvasti irronnut. Juha tilasi vahingossa iltapalan, joka tuli kuitenkin ihan tarpeeseen. Juhalla iski yllättävä pahoinvointi, joten Tanu ja Matti saivat tällä kertaa hieman enemmän ruokaa.

Tässä vaiheessa on hyvä kertoa vaikkapa miliiseistä: Miliisejä Venäjän maanteillä on hurja määrä. Käytännössä aina 20 km välein (lukuunottamatta suuria motareita) tulee sinivuokot vastaan. Useimmiten he ovat tutkaamassa partiona maantien varressa tai he ovat juuri pysäyttäneet jonkun paikallisen, jonka autoa ja papereita he tutkivat. Emme osaa sanoa tarkkaa syytä pysäytyksille. Voi olla, että heillä on seurantajärjestelmä, jonka perusteella voivat pysäyttää ihmisiä, joilla ei ole kaikki autoon liittyvät asiat täysin kunnossa. Tai sitten he pysäyttelevät niitä ihan muuten vaan. Meillä on nyt takana reilu 5000 km Venäjän maanteitä. Jostain kumman syystä meillä on käynyt aivan järjetön säkä. Meitä ei olla pysäytetty kuin kerran, jossain Elitsan huudeilla kun siirryimme federaatiosta toiseen. Silloinkin meidät päästettiin jatkamaan sen enempää kyselemättä. Kerran poliisi puhalsi pilliin ajaessamme hänen ohitseen, mutta kovasta liikenteestä johtuen päätimme jatkaa vain matkaa. Usein tulee tarkastuspisteitä, joissa joudutaan ajamaan todella hiljaa poliisien ohi. Silti, kaikki poliisisedät tähän mennessä ovat vain tuijotelleet autoamme, mutta emme ole joutuneet pysähtymään. Käsittämätöntä. Samaan aikaan Venäjällä reissaamassa ollut tutun tuttumme oli pysäytetty 12 000 km matkalla 36 kertaa. Ihan mukavaa meidän kannaltamme, sillä olisi raskasta purkaa aina mukana olevat 15 rinkkaa, reppua, laukkua ja muuta nyssäkkää. Toivotaan, että kaikki menee loppumatkastakin hyvin. Tien varsilla on myös pahvista leikattuja, oikean poliisiauton kokoisia valepoliiseja. Ne on hassun näköisiä.

4.8. nautiskeltiin aamukahvit hotellin terassilla aamuauringon paahtaessa jo hyvin kuumana. Matkustelimme muutaman sata kilometriä seuraavaan kohteeseen, Rostov-na-Donuun. Se on hyvin perinteinen venäläinen, hieman isompi kaupunki. Noin miljoona asukasta. Päätimme tulla takaisin Suomeen päin lähempää Ukrainan rajaa, sillä kuulimme, että tie olisi varmasti turvallinen (huolimatta Ukrainan tilanteesta) ja kyseinen tie M4 olisi alusta loppuun kaksikaistaista motaria ja paljon nopeampi kulkea kuin toinen vaihtoehto Volgogradin kautta. Kaupunkiin johtava iso silta oli suljettu, joten jouduimme kiertämään keskustaan kiertoreittiä. Samalla saimme hyvän siteseeingin kaupungin keskellä virtaavan Don-joen eteläpuolisesta alueesta, jossa on paljon ravintoloita ja muutamia hiekkaisia uimarantoja. Muuten alue vaikutti suhteellisen rämemäiseltä. Asutus on lähes kokonaan joen pohjoispuolella. Hotellin etsimisen kanssa oli hieman enemmän ongelmia pieniin kyliin verrattuna. Suuri osa paikoista oli täynnä, kalliita, tai ne oli merkattu niin huonosti, ettemme löytänteet niitä. Keskustan länsilaidalta löytyi kuitenkin kiva pikku hotelli, jossa oli vapaata yhdeksi yöksi. Ilmastointi ja netti toimivat. Ja mainittakoon, että kaikissa majoituskohteissamme tähän mennessä on ollut pyyhkeet, joten niitä ei kannata Venäjälle raahata mukaan, ellei sitten biitsille eksy. Kävimme iltakävelyllä joen rannassa, jossa lapset peuhasivat suihkulähteessä ja kiljuivat kilpaa. Joella seilasi (tai pyöri ympyrää) muutama party boat, joihin olisi saanut mennä maksusta tunnin ajaksi kuuntelemaan täysillä soivaa dancepoppia ja juomaan drinksuja. Jatkoimme keskustan halki Pushkinskaya ulitsa -nimistä esplanadia pitkin ja törmäsimme pieneen huvipuistoon matkalla. Koitimme tähystellä uutta rodeo-laitetta jostain, mutta ei löytynyt. Ihomme säästyivät lisävaurioilta. Kävimme myös maanalaisessa, hyvin ryönäisessä, vessassa. Tuntui, kuin olisimme käyneet tarpeillamme katakombeissa. Matka jatkui kävelykatua kohti hotellia ja keskellä kävelykatua oli paljon lapsille tarkoitettuja liukumäkiä ja muita laitteita. Pakkohan meidän oli kokeilla mennä läpi niistä kaikista. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaan,...ja sitten mentiin nukkumaan.

Rostov-na-donun tunnelmallista katumiljöötä.

5.8. käytiin vielä aamukävelyllä Rostov-na-Donun basaarissa. Siellä oli paljon ihmisiä, krääsää ja hedelmiä. Ostettiin vahingossa kilo pilaantuneita kirsikoita, joiden joukosta Essi löysi muutaman kohtuullisen yksilön syötäväksi. Mukaan tarttui myös teetä ja kahvipannu. Syötiin myös mäkkärissä kolmeen otteeseen (ilta ja aamu ja iltapäivä), teki hyvää viikon vuoristokeittojen ja rasvaisten lörtsyjen jälkeen. Pitkillä reissuilla on hyvä syödä välillä kunnon länkkäriruokaa, ettei paikalliset herkut ala liikaa tökkimään. Automatka jatkui M4:sta pitkin Ukrainan rajan myötäisesti kohti Voronezhia. Matkalla nähtiin muun muassa sotilashelikopteri, sekä useita panssarivaunujen kuljetusautoja. Muita merkkejä lähialueilla tapahtuvasta sotimisesta ei nähty. Lueskelimme myös uutisista, että juuri 4.-8.8. Venäjä järjesti alueella suuren ilmasotaharjoituksen, mutta yhtään hävittäjää emme nähneet. Tie veti hyvin ja oli todella hyvässä kunnossa. Välillä tuli hieman hitaampia pätkiä, joissa asfaltti ei ollut ihan Suomen teiden tasolla. Pysähdyttiin eräälle huoltoasemalle syömään. Tarjonta kyseisellä asemalla oli erikoinen; lasivitriinissä oli asetteilla erilaisia ruokia, kuten kanankoipia, perunamuusia, makaroonia ja laatteja muovikulhoissa hyvin yksinäisen oloisina. Niistä sitten sai valita mieleisiään ja myyjä lämmitti niistä mikrossa mukavan mauttoman aterian. Tilasimme jotain lihapiiran näköisiä juttuja ja Juha koki suurimman pettymyksen, koska sai rasvassa paistetun pasteijan, jonka sisällä oli perunamuusia. Matka jatkui kohti Moskovaa. Päätettiin ajaa niin kauan kuin aurinko paistaa ja ohitettiinkin pian Voronezh. Edessämme siinsi valtavat sadepilvet ja välillä jouduimme sadealueen keskellekin. Kuitenkin suurimman osan ajasta saimme ihailla upeaa salamointia peltojen yli. Ilta-aurinko oli erittäin punertava ja valtavan kokoinen taivaanrannassa. Ehkä enne tulevasta? Yöpymismestoja ei juurikaan motarin varresta löytynyt ja jouduttiin ajamaan hieman pimeän tultuakin. Päätettiin poiketa valtatieltä lähikylään Efremoviin, josta toisella yrittämällä löytyi hieman kälyinen ja neuvostohenkinen hostelli. Huoneet olivat pieniä ja tunkkaisia, mutta palvelu oli hyvää. Eräs mies osasi auttavasti englantia ja kaikin panoksin neuvoi meille asioita ja tilasi jopa pitsat meille lähiravintolasta. He sanoivat, että kyseisessä kylässä pimeällä liikkuminen olisi ollut liian vaarallista. Syötiin myöhäiset pitsat (jotka oli kasattu pakastepohjan päälle) ja mentiin yöpuulle.

Aamun toritunnelmia.

6.8. Kuuden tunnin yöunien jälkeen väsytti. Torkuteltiin vielä noin tunti ja syötiin hotellin aamupala, joka oli ehkä paras tähän mennessä. Harvoissa paikoissa aamiaista ylipäänsä tarjottiin. Ajeltiin huoltoasemalle, tilattiin hillittömän isot purilaiset ja alettiin valmistautumaan jonotteluun Moskovan kehäteillä. Olimme päättäneet mennä huomattavasti lähempänä keskustaa sijaitsevaa kehää, viime kerralla kun joutui kiertämään melko pitkän matkan läntiseltä puolelta. Kehätiellä liikenne oli risteyksien kohdalla jumissa, mutta muuten liikenne sujui yllättävänkin nopeasti. Matkalla pysähdyttiin kolmeksi tunniksi ostoksille. Boijaat osteli auton täyteen kenkiä. Tanu on sanoi saman päivän aikana ainakin viisi kertaa "nyt ei sitten osteta enää mitään". Matti ja Essi osti useita lavoja hiilihappovettä, Borjomia, elämän nektaria. Koko Moskovan ohitukseen kauppareissuineen meni aikaa noin 6 tuntia, joten vain kolmessa tunnissa selvittiin kaupungin ohituksta. Kauppareissun jälkeen naureskeltiin, että olikohan sittenkään viisasta ostaa auton perä täyteen vettä 2000 km ennen kotia. Viime kerralla Moskovan ohitukseen meni noin kuusi tuntia, johtuen useista rautateiden aiheuttamista ruuhkista, joten ainakin näiden kahden tapauksen perusteella voidaan todeta, että sisempi kehätie kannatti tällä kertaa. Varmastikaan näin ei ole aina, sillä varmasti usein tulee kolareita, jotka pysäyttävät liikenteen välittömästi ja silloin jono varmasti seisoo tunteja.

Otettiin vähän välisnäkkiä ennen kehätielle hyökäämistä. Mitäs muutakaan kuin hampparia.

Moskovan kolmoskehän tunnelmia.

8. Taistelujen kautta huipulle

Keskiviikkona 30.7. heräiltiin ensimmäisen aklimatisaatiopäivän jälkeisiin tunnelmiin puoli kahdeksan aikoihin. Matilla oli edelleen erittäin paha hedari. Aamupalan jälkeen lepäiltiin kämpän edustalla, otettiin arskaa ja lueskeltiin kirjoja. Matti intoutui toden teolla lukemaan "Vuorilla ei ole herroja" -nimistä kirjaa, joka kertoo Kaukaasian kansojen kulttuureista ja alueen poliittisesta tilanteesta viimeisen 15 vuoden ajalta. Samaan aikaan joukko americanoja muutti naapuriimme. Rauhallinen vuoristoidylli muuttui hetkessä tuultahalkovan jenkkiaksentin meluun. Etenkin heidän kokenut oppaansa oli äänessä kaiken aikaa, neuvoen ryhmäänsä pukemaan sukat oikein päin jalkaan ja jakaen muita yhtä hyödyllisiä neuvoja. Lounaan jälkeen tamperelaiset tulivat ylös huipulta. Heistä kaikki olivat päässet huipulle, eikä sen suurempia ongelmia ollut tullut vastaan. Tämä antoi meillekin toivoa tulevasta haasteesta.

Iltapäivän mittaan jatkettiin magnesiumin  ja elektrolyyttien tankkaamista, jotta nesteytys ja lihasten toimintakyky saataisiin säilytettyä. Tanu kehitteli paljon omia erikoiscocktaleja. Ruoan määrää lisättiin myös tasaisesti. Useat lähteet kertovat, että vuorilla tulisi juoda noin 5-7 litraa päivässä vettä. Oppaamme Yuri kuitenkin tyrmäsi nämä kaikki hölmöinä juttuina ja sanoi, että siitä tuskin on sen enempää hyötyä, kammottava pissahätä vaan kaiken aikaa. Myös kaikki erityisdouppaamiset olivat hänen sanomiensa mukaan turhaa, veteen vaan ripaus suolaa ja sillä pärjää. Huiputuspäivän juomantarpeesta kyselimme myös paljon. Ajattelimme, että ainakin viisi litraa tulisi kulutettua kiipeämisen aikana. Yuri sai muutettua suunnitelmamme sanoen, että litra pari riittää huipulle. Turha kuluttaa voimiaan kantamalla yhtään enempää, mikä osittain oli totta. Kuulemma useat kiipeilijät juovat vain ennen ja jälkeen huiputuksen. Venäjän meininki on eri meininki.

Matin olotila oli sen verran parantunut aamupäivän aikana, että pääsimme lähtemään oppaan kanssa kävelylle noin 4200 m korkeuteen akklimatisoitumaan entisestään. Samalla kun nautimme aklimatisaatiokävelyretkellä kauniista maisemista, paikalliset moottorikelkkatyypit viihdyttivät turistityttöjä kaahaamalla kumpareista kaatumisen rajamailla. Tytöistä lähtevä kiljuminen katkaisi vuorenrinteellä vallitsevan hiljaisuuden. Muutama häiskä tuli lumilautailemalla ohi. Rinteet olivat pitkät ja sohjoiset iltapäiväauringon sulattaessa lunta. Kaikilla hyvä olo säilyi iltaan asti. Tanu kävi kuvaamassa GoPro -kamerallaan time lapsejä ohi kiitävistä pilvistä. Hienoja hidastettuja videoita saadaan niistä tulevina viikkoina. Illemmalla mentiin aikaisin nukkumaan. Tanu ja Essi näki erittäin jänniä unia yön aikana: Tanu sai lapsen Pyynikin urheilukentällä. Seuraavana päivänä Tanun piti lähteä huiputtamaan korkeaa vuorta, mutta ongelmana oli vastasyntynyt lapsi. Tanulle tuli hirveä morkkis, kun piti lähteä kiipeämään synnytystä seuraavana päivänä. Essi taas oli pulsu Särkänniemen parkkipaikalla. Sen jälkeen Essi meni avaruusolioiden pitämään hierontaan, jossa Matti jo oli. Tämän jälkeen Essille tuli erimielisyyksiä avaruusolioiden hierontatavasta ja Matti ja Essi päättivät lähteä Land Roverilla karkuun, mitä seurasi kova takaa-ajo avaruusolioita pakoon. Kaikkea se vuoristoilma tuokin tullessaan. :)

Boijaat päiväkävelyllä

Matti, Yuri ja Tanu tauolla

Essi valvoo roskien polttoa

Torstaina 31.7. herättiin kahdeksan aikoihin ja suunnattiin kokkimme Albinan valmistamalle aamupalalle. Tanu oli käynyt yön aikana ihailemassa tähtiä yrittäen samalla bongata vieressä ruokailevia kettuja, joita kuulopuheiden perusteella oli useampi yksilö. Kettuja ei näkynyt. Albina oli hauska tapaus. Hän oli erittäin sympaattinen ja teki kovasti töitä päivät ja yöt. Kaiken aikaa hän pälpätti jotain venäjäksi, ei siis puhunut sanaakaan englantia. Jostain kumman syystä kuitenkin tuntui, että kaikki ymmärsivät silti toisiaan. Saatiin maistella yhtä sun toista paikallista herkkua hänen ruokapöydässään. Matilla oli edelleen päänsärkyä. Päivän aikana yritettiin orientoitua seuraavana yönä starttaavaan huiputukseen. Käytiin oppaan kanssa myös kävelyllä lähirinteillä ja palauteltiin mieliin jääraudoilla kävelyä ja kiipeilyä jäistä jyrkännettä pitkin, sekä harjoiteltiin hakkupysäytyksiä, jos sattuu liukastumaan kiivetessä ja lähtisi valumaan alaspäin. Harjoitukset sujuivat hyvin, sillä pientä pohjaa tekniikoihin oltiin saatu jo keväällä Kuopion vuoristovaelluskurssilla. Kämpälle takas päästyämme kuivateltiin sohjossa kastelemiamme vaatteita, korjattiin Juhan kellon rikkunut ranneke jesarin avulla, sekä kuunneltiin viereisillä rinteillä bikineissä keikistelevien venäläisteinien kiljumista. Päivän aikana helikopteri pörräsi useamman kerran ylös vuorelle ja takaisin laaksoon. Salamaan kuolleen venäläismiehen ruumista noudettiin takaisin. Se oli tavallaan aika kuumottavaa ja sai meidät seuraamaan ukkospilvien kehittymistä aktiivisesti. Matin olo parani iltaa kohden ja päänsärky helpotti. Alettiin olemaan henkisesti ja fyysisesti valmiimpia huiputukseen. Illalla kävimme vielä heittelemässä porukalla frisbeetä, mutta nopean pulssinnousun takia jouduimme lopettamaan nopeasti. Pakkasimme reppuumme huiputuskuntoon (muutama patukka, nestettä, vaihtohanskat, kamera, aurinkorasvaa ja laskettelulasit), sekä teimme erilaisia patenttiratkaisuja juomapullojen ympärille avaruuspeitteiden, sukkien ja jesarin avulla pitääksemme pullot sulina seuraavana yönä. Nukkumaan päästiin noin kahdeksan aikoihin. Herätys oli luvassa neljän tunnin päästä klo 00.00.

Essi ja Juha parantelivat edelleen mekaanisen härän aiheuttamia vammoja Doctor Tanun vastaanotolla.

Matti taistelee "treeneissä" jäätikön reunaa ylöspäin. Haastena Matilla oli myös olla koko vuorireissu paikallinen saunahattu päässä.

Juhan kellon korjausta

Vaatteiden kuivattelua

Perjantaina 1.8. herätyskello soi puoliltaöin. Tanu ei ollut nukkunut sekuntiakaan. Essi oli herännyt kymmenen aikoihin ja ollut hereillä siitä lähtien. Matti ja Juha nukkuivat kuin pienet possut melkein neljä tuntia. Puettiin päällemme lämpimästi (jalkaan Lymedin kompressioasu, kerrasto, sekä toppahousut/kuorihousut, yläkroppaan kompressioasu, fleece, untuvatakki, sekä kuoritakki). Jalkaan lämpösukat, La Sportivan Baruntset ja lumisuojat lahkeisiin. Housujen päälle piti mahduttaa vielä kiipeilyvaljaat. Päässä oli pipo, kädessä kahdet hanskat ja aurinkovoiteet levitettiin jo valmiiksi naamaan, vaikka pimeys vielä vallitsi. Kaikkia oli perhosia sopivasti vatsassa. Syötiin aamupala (oli pakko yrittää tankata) ja kiivetiin lumikissan kyytiin. Tanulla oli jo ennen lähtöä vähän huono olo, eikä aamupala meinannut pysyä sisällä. Lumikissa kuljetti meidät barrell hutseilta 4700 m korkeuteen Pastuhov Rockseille, mistä kiipeäminen aloitettiin klo 02.00. Georgian puolella vuoriston toisella puolen salamoi. Ensimmäiset tunnit mentiin pimeyden vallitessa. Lämpötila oli luultavasti noin -10 paikkeilla. Kaikilla alkoi särkeä päätä lähes välittömästi. Vaikka kavuttiin hitaasti, pulssi hakkasi kuin pieni rumpalipoika konsanaan. Mitä korkeammalle päästiin, pahoinvointi eteenkin Tanulla alkoi pahentua. Matilla särki kovasti päätä. Essin olotila vaihteli pahoinvoinnin ja väsymyksen välimaastossa. Juhalla särki päätä aina kun syke nousi. Mielenkiintoista oli myös huomata, kuinka voimakkaan väsymyksen tunteen korkea ilmanala sai aikaan. Lähes kaikki meinasivat jossain kiipeämisen vaiheessa nukahtaa pystyyn useita kertoja kesken kävelyn. Taukoja pidettiin paljon ja vauhti hidastui entisestään. Auringon sarastaessa oltiin päästy jo melkein satulapisteeseen kahden huipun väliin. Tanu joutui oksentamaan. Koko päivän aikana hän ei pystynyt olojensa takia syömään, eikä juomaan mitään, mikä söi kaiken aikaa kovasti voimia miehestä. Satulapisteeseen, n. 5300 m korkeuteen päästyämme ryhmän pahoinvointi alkoi voimistua eksponentiaalisesti. Vastaan käveli myös kolme hotellilla tapaamamme korealaista miestä, joista keskimmäistä talutettiin alaspäin hänen puuskuttaessaan voimakkaasti kuin paniikkikohtauksen saanut henkilö. Jouduttiin pitämään pitkähkö tauko. Matti ja Tanu alkoivat pohtimaan jatkamispäätöstä erittäin heikon olon takia. Konsultoitiin hieman opasta tässä välissä. Hän ehdotti, että jos omin jaloin pystytte jatkamaan, niin yrittäkää. Jos ei, niin sitten on palattava. Meille oli kuitenkin toinen opas (Sergei), joten kaikkien ei olisi tarvinnut palata jos yksi tai useampi olisi kokenut tarpeelliseksi palata. Huippu oli kuitenkin lähellä. Muutama sata metriä enää ylöspäin. Kaikki päättivät jatkaa ja aloitimme hitaan ja jyrkän viimeisen nousun. Etenemisvauhti oli ehkä 500 m tunnissa. Jaloissa alkoi painaa ja voimat ehtyä samaan aikaan, kun aurinko alkoi kuumottaa selkää. Vähennettiin vaatteita ja jatkettiin matkaa. Kovan puserruksen jälkeen saimme taisteltua itsemme tasaisemmalle levähdyspaikalle lähelle huippua. Huippu näkyi jo lähes vaakasuorasti parinsadan metrin päässä. Nyt tiesimme, että huipulle päästään. Siitä huolimatta, meno oli erittäin hidasta laahustamista. Siinä näkyi hyvin selvästi korkean vuoren tuomat haasteet. Essi joutui oksentamaan vielä 30 metriä ennen huippua. Kovan taistelun jälkeen kipusimme viimeisen 10 metrin töyrään ja olimme perillä. Euroopan korkeimman vuoren huipulla 5642 metrin korkeudessa! Matti ja Tanu olivat niin poikki, että oli jo vaikeaa hymyillä. Otettiin muutama valokuva, onniteltiin toisiamme, nautittiin kertakaikkisen upeista maisemista yli Kaukasus-vuoriston ja aloitettiin paluumatka.

Matti pukee aamupöllyssä valjaita väärinpäin.

Boijaat tamppaa yöllä rinnettä.

Aamunkajo paljastaa ympäröivät maisemat. Meidän onneksi taivas oli täysin kirkas.

Elbruksen varjo piirtyi hienosti taivaanrantaan.

Vielä tunti jäljellä huipulle!

Äitee.. tääl myö ollaan, me ja Sergei! Matin saunahattukin pysyi päässä huipulle asti.

Tanu ja Juha toisessa päässä kun random-jäbä heitti euroopan korkeimman slacklinen!

Paluumatkalla vauhti ehkä viisinkertaistui, mutta päänsärky kasvoi. Nyt Juhankin eteneminen hidastui voimakkaasti infernaalisen päänsäryn myötä. Tanun viimeisetkin voimat kropasta loppuivat ja askeleet alkoivat heitellä jo polun toiselta puolelta toiselle. Essin kunto oli tässä vaiheessa matkaa ryhmän paras, eikä jaloissa painanut yhtään. Hän olisi voinut kiivetä Elbrusin itäisellekin huipulle samalla reissulla, kuten kaksi sveitsiläistä naapuriamme tynnyrimajoilta tekivät. He tosin olivat reenanneet reissua varten jo useammilla yli 4000 m vuorilla kotimaassaan. Tilasimme Tanulle törkeänhintaisen 100 euron kuljetuksen moottorikelkalla noin 5000 m korkeudesta takaisin barrell hutseille, jotta hän pääsi lepäämään. Pistettiin myös kaikkien reput kelkan kyytiin. Muut jatkoivat kävelyä jalan säästäen samalla ison kasan rahaa. Jääraudat otettiin pois, jotta eteneminen alaspäin vauhdittui. Matti ja Juha olivat tuupertua matkalla moneen kertaan, kun jalat alkoivat olemaan täynnä rakkoja ja aurinko porotti tappavan kuumasti zeniitistä. Olo oli kuin Saharaa ylitettäessä (mikä voisikin olla hyvä ajatus seuraavalle reissullemme). Kahden tunnin taapertamisen jälkeen olimme vihdoin tynnyrimajoilla 3800 metrin korkeudessa. Hetken levättyämme ja kokikset ja oluet juotuamme alkoi päänsärkykin helpottaa. Iltapalan jälkeen sukelsimme makuupussiin noin kahdeksan kieppeissä ja otimme 12 tunnin palauttavat torkut. Ennen nukkumaanmenoa Tanu oli saanut ensimmäisen suullisen vettä pysymään sisällään. Pahin oli vihdoin takana! Kovat vuoristotaudin oireet osoittivat, että akklimatisoinnin merkitys on hyvin tärkeä korkeille vuorille kiivettäessä ja meidän porukalla olisi ollut tarvetta viettää vuoristossa muutama päivä enemmän ennen huiputusta.

Alaspäin tampatessa ehti ihailla myös maisemia.

Jalkojen hyytyessä Matti turvautui perinteisempään laskeutumistyyliin, persmäkeen.

Seuraavana päivänä 2.8. pakkasimme kamat, syötiin aamupala, siivottiin kämppä ja suunnattiin kohti Chegetiä hiihtohisseillä. Pysähdyimme vielä Azaussa syömässä pihvit ja ranskalaiset, sekä joimme "Elbrus 5642" -oluet. Hotellilla käytiin suihkussa (teki hyvää viiden päivän tauon jälkeen) ja lähdettiin palauttavalle kävelylle tutkimaan lähialueen kiipeilytarvikekauppoja. Niitä ei ollut kuin yksi, eikä hinta ja tarjonta ollut yhtään Suomea parempaa, joten ostoksia ei tullut tehtyä. Käytiin kuitenkin uudestaan balkarimummojen villakaupoilla ja tuhlattiin sinne pieni omaisuus. Hyvin pieni, koska hintataso Suomeen verrattuna oli naurettava. Olimme myös luvanneet korealaisille menevämme heidän kanssan nauttimaan ryypyt hotellin ravintolaan klo kuusi. Siellä meitä odotti viisi iloista korealaismiestä, joista yksi puhui välttävästi englantia. Hän pyysi tarjoilijaa tuomaan meille neljä snapsilasia, jotka täytettiin saman tien korealaisten paikallisella väkijuomalla. Se maistui laimennetulta vodkalta, mutta juoman nimeä emme juuri nyt muista. Seiskalta alkoi muiden kiipeilyryhmien yhteinen illallinen toisessa ravintolassa. Siellä oltiin me, sveitsiläiset, jenkit, norjalaiset, sekä ryhmien oppaat. Illallisella meille jaettiin todistukset huipun valtaamisesta ja saimme nauttia loistavista liharuoista ja keitoista alkupaloineen, unohtamatta tietenkään vodkaryyppyjä paikalliseen tapaan joka ruokalajin välissä. Illalla jatkettiin vielä tanssilattian puolelle ja puolen yön kieppeissä suunnattiin takaisin hotellille. Kivaa oli ja aamulla väsytti. Luultavasti johtui ainoastaan vuoristoilmasta. Kaiken kaikkiaan, Elbrusin lähialueilla käpistely, vuorikiipeilyprokkis, sekä muiden vuorikiipeilijöiden kanssa seurustelu oli kokonaisuutena unohtumaton kokemus!

Alas tullessa ahmittiin vielä viimeiset maisemat

Aah, kunnon pihvit ja oluet...

...vielä lähikuvassa. Paikallisen panimon tuotoksia lähti myös kotiintuliaisiksi.

Me ja korealaisten tiimi etkoilla.

7. Vuorella on kivaa

28.7 Tankattiin tuhti aamupala ja kerättiin viimeiset kamat kasaan. Hotellin edessä meitä ja opas Yuria odotteli kyyti. Klo 9 lähdettiin kohti Azaun laskettelukeskusta. Matkalla Yuri rekisteröi ryhmämme paikalliseen rescue-keskukseen, jonka pihassa oli "rantakirppu" valtavine nastarenkaineen. Sillä oli muutaman jäbän tarkoitus nousta Elbrusin itäiselle huipulle. Jäimme tästä innostuneina pohtimaan meidän automme suorituskykyä. Vuosia takaperin oli kuulemma Land Rover hinattu samalle huipulle. Nykyään jäätikkö on kuulemma imaissut auton sisäänsä. Tarkoitus oli nousta gondolihisseillä perusleiriin, barrel hutseille 3800 metriin. Lastasimme kaikki kamat selkäämme ja lähdimme tepastelemaan. Essillä oli hieman vaikeuksia rinkan kanssa, koska se painoi about Essin verran. Samalla aikataululla matkaavat Sveitsiläiset antoivat Essille syystä lempinimen "snail-girl". Muutaman gondolinousun ja rinkkataistelun jälkeen pääsimme nousun viimeiselle etapille. Matti, Tanu ja Juha nauttivat rinne kafe:essa käpy-teet. Pulssinnostatusta tarjosi ruosteinen yhden hengen tuolihissi jolla noustiin base campiin. Kaikki kuitenkin selvisivät hengissä ylös odotuksista huolimatta ja muutama kuvakin tallentui hissimatkalta. Ylhäällä meidät ohjattiin omaan majapaikkaan, työmaakoppiin, jossa oli nukkumapaikat kuudelle. Saimme kuitenkin koko mörskän omaan käyttöömme. Niinkuin voi arvata, joukko suomalaisia Tampereelta asui naapurikopissa. Maailma on pieni paikka.

Hikoiluttava hissimatka.

Vuoristokämppä.

Kamojen purkamisen jälkeen lähdimme akklimatisoitumaan ylemmäs. Kävelimme Yurin kanssa melkein 4800 metriin kunnes Essille tuli huono olo. Päänsärkyä ja pahoinvointia. Käännyimme takaisin base campiin ja alhaalle päästyämme kaikille puhkesi jäätävä päänsärky ja ohuen ilman humala. Muutama tunti sujui yhdessä kärsien ja kikattaen. Illallinen keittiökopissa oli pakkopullaa ja todellista suorittamista, varsinkin Juhalle ja Tanulle. Illalla yritettiin jopa heittää frisbeetä mutta päänsärky vei voiton lopulta. Kuulimme suomalaisilta että edellisenä päivänä huipulla oli kuollut venäläinen mies salaman iskuun. Mies oli vaimonsa kanssa kaksin huipulla ja ilmeisesti eivät olleet osanneet kääntyä ajoissa takaisin ukkosmyrskyn edestä. Toinen ryhmä oli tullut juosten alas vuorelta samaan aikaan ja he kertoivat, että heidän vaattensa olivat alkaneet matkalla varautua ja iskivät pientä salamaa. Osa vuorella samaan aikaan olijoista hämmästyttivät kyllä meitä. Varsinkin paikalliset olivat poikkeuksellisen huonosti varustautuneita ja osa ryhmämatkalla olleista tutustui vuoristotaitoihin vasta paikan päällä. Essi muun muassa auttoi erästä amerikkalaista naista, joka puki valjaita väärinpäin päällensä. Hän sanoi, ettei ollut koskaan ennen sellaisia pitänyt päällään. Ei ihme, että Elbruksella kuolee harvinaisen paljon ihmisiä suhteessa kävijämäärään. Ensimmäinen yö sujui mukavasti ja yllättävän lämpimästi. Yöllä huiputtamaan lähtijät herättivät meidät ja kävimme toivottamassa vielä hyvät onnet suomalaisille.

Kämppä lähti suht nopeasti lapasesta. Miehinen myski leijaili tukevana kestotuoksuna.

Aito vuoristoleijona sivistää itseään alan kirjallisuudella.

Nupit näkyvissä.

Akklimatisaatiovaelluksella. Tanu nauttii maisemista kun vielä on hyvä olo.

"Sää muuttuu" piti jälleen kerran paikkansa.

Juha posettaa sponsorin alusasussa.

Matti ja Tanu heittämässä hepillistä Kaukasian maaperään.

Tanulle iski kunnon "vuoristohuuma".

Lymedin kompressioissa on ihmisen hyvä olla.

Venäläisiä turisteja aka Elbrus-böönat. Onneksi oli jatkuvasti silmänruokaa tarjolla.