6. Jännän äärellä

27.7 Heräiltiin aikaisin check-in päivään. Tapasimme oppaamme Yurin aamupalalla ja sovimme pienestä kävelyretkestä mineraalilähteille. Yuri osoittautui aika rauhalliseksi ja rennoksi hepuksi. Englantiakin veisteli suht. sujuvasti. Suomalaisen mieltä aina lämmittää kun ei tarvitse puhua kävellessä tai ruokaillessa ellei ole sanottavaa. Hyvältä siis vaikuttaa ja Yuri tuntuu muutenkin olevan terävä kaveri.

Sää oli sateinen eikä kastumiselta säästytty parin tunnin kävelyretkellä. Päästiin ainakin maistamaan erittäin pahan makuista mutta terveellistä mineraalivettä joka pulppusi vuorien syvyyksistä.

Lähde ei osoittautunut ihan sellaiseksi kuin odotettiin. Jälleen kerran, romantiikka sai hakea.

Pienen levon jälkeen päätimme tempaista oman akklimatisaation Azau-laskettelukeskuksen rinteillä ennen illallista. Sniidu matkailija voi säästää opastetun retken hinnoissa tempomalla itsenäisesti ylös alas vuorenrinteitä. Ja rinteitä täällä riittää.

Nousu hoitui ihan pilvessä

Tanu nesteyttää

Ylhäällä taivas kirkastui ja näköala avautui kylään. Matkalla näimme myös vuonna 2011 terroristien räjäyttämän hiihtohissin jäänteitä.  

Illallisen jälkeen Juha ja Tanu innostuivat palautelemaan mieleen köysistötaitoja ja Tanu järjesti lopuksi yhteisen solmukoulun. Matti sai aikaan pääasiassa umpisolmuja mutta väitti päässeensä jyvälle.

Juhan ja Tanun solmukoulu

Olut aukeaa todellisella alppi-leijona tyylillä!

28.7 Alkoi virallinen ohjelma. Lähdimme Cheget-vuoren rinteille akklimatiosoitumaan Yurin kanssa. Tarkoitus oli nousta puolimatkaa istumahisseillä ja jatkaa matkaa jalan ylös huipulle. Istumahissi itsessään oli aikamoinen kokemus ja jopa meidän kokeneiden alppileijonienkin rohkeutta koeteltiin. Hississä oli ainakin luonnetta ja ajan patinaa, keskittyi vain johonkin muuhun kuin istuimien katkenneisiin puuosiin. Hissin yläasemalla lähdimme tamppaamaan rinnettä ylöspäin. Kun pääsimme 3150m toisen hissin yläasemalle, pysäytti miliisi meidät. Yurin ja aseellisten army-heebojen kiivaan keskustelun lopputuloksena emme päässeetkään kiipeämään toppiin. Ilmeisesti juuri tänään ei sinne saanut mennä eikä asiaa perusteltu sen kummemmin. No ei sitten. Päätimme jäädä hissin yläasemalle hetkeksi lepäämään ja ajan kuluksi kävimme puolen tunnin kevyen keskustelun ukrainan ja venäjän poliittisesta tilanteesta. Tanu ja Juha ajattelivat perustaa Elbrusin alueelle AAA-kerhon (alcohol-assisted-acclimatisation), koska paikallinen yöelämä on käytännössä olematonta.

Jännitystä ilmassa, onneksi pudotusta on vain 30 m

Eteneminen katkaistiin näiden kavereiden toimesta

Laskeutumista Cheget-vuorelta

Taivas repesi hetkeksi ja pääsimme vihdoin oikeaan vuoristo fiilikseen!

Rappioromantiikka ja turvallisuus eivät sovi yhteen

Palasimme hotellille ja pienen huilaustauon sijasta kaikki nukahtivat pariksi tunniksi. Iltapäivä kului kiipeilykamoja hieroessa ja tavaroiden pakkailussa. Lähdimme vielä vähän shoppialemaan kylille ja käteen jäi 10.000 ruplalla villaa, paikallisten mummojen tuotoksia. Kaikille jäi useamman vuoden tarpeiksi villasukkia, paitoja, teetä ja typeriä huopahattuja.

Chegetin kylästä on idyllisyys kaukana. Neuvostoliiton aikana kukoistanut Elbrusin alue on puoliksi tyhjillään ja täynnä keskesneräisiä rakennelmia. Venäläiset ovat liikkumisen vapauden hurmiossa siirtyneet lomailemaan ulkomaille, turkkiin ja alpeille.

Ajatukset on jo siirretty huomiseen ja aamulla muutetaan vuorelle. Yhteydet katkeavat siis n. viideksi päiväksi. Tanu laski, että huiputuspäivän kiivetään Tampereen mustavuori 14 kertaisesti. Vielä nautitaan viimeisistä suihkuista ja nettiyhteydestä, se on menoa sitten!

5. Autopuuhailuja ja vuoristokansaa!

Perjantaina 25.7 oli aikainen herätys ja liikkeelle lähdettiin 7.30. Suunnitelmissa oli nukkua kunnon yöunet mutta nukuttiin lopulta 5 tuntia. Mieli korkealla ja varoitusvalon säestämänä lähdimme tarmokkaasti ajelemaan kohti Elbrusia. Matka tyssäsi hyvin pian kun lämmöt pamahtivat hälyttävän korkealle. Jäähdytysnesteet olivat taas valuneet pihalle ja letkusta löytyi vielä lisää reikiä. Nesteitä oli valunut n. 20 litraa. Tehtiin patentti vol. 58 jesarista ja tienvarresta löytyneistä muovipaloista. Päätettiin kitkuttaa eteenpäin pikkuhiljaa lisäämällä vettä lyhyin väliajoin. Jono Sotsista poispäin mateli 20-30 km tuntinopeutta. Pieni suunnitteluvirhe kenties; moottoritie Krasnya Polyanasta loppui Sotsin lentokentälle, ei suinkaan pidemmälle mikä aiheutti sen, että koko Sotsiin kulkeutuva turistimassa jumitti kapealla vuoristotiellä kumpaankin suuntaan. Matti halusi kokeilla hasardia "oikoreittiä" joka toi meille kaksi minuutia vähemmän jonotusaikaa. Klo 12.30 olimme edenneet 100km jäähdytinletku vuotaen. Pysähtelimme matkalla muutamaan autokorjaamoon mutta sopivia varaosia/tarpeeksi taitavaa huoltojäbää ei löytynyt letkua korjaamaan. Tuapse-Maykop tieosuus meni tällä kertaa paljon nopeammin ja miellyttävämmin kun perä oli ylhäällä. Päivän kohokohtaan kuului ehdottomasti se, kun Matti oppi juomaan take-away mukista oikein. Aiemmin Matti oli tukkinut nenällään kannen ilmanottoreiän. Asiaa analysoitiin koko ajomatka. Matkalla näimme menomatkan onnettomuuspaikan, nyt auto oli nostettu ojasta.Veden ja jäähdytysnesteen jatkuva lisääminen 20 km välein oli yllättävän raskasta. Päätimme jäädä seuraavaan isoon kaupunkiin yöksi ja etsiä aamulla korjaamon.

Kolariauto heikossa hapessa

Lauantai 26.7 alkoi autohuollosta. Noin 2 tunnin tiukan vääntämisen kehonkielen ja Matin jo välttävän venäjänkielen avulla saimme selvitettyä asiamme eräälle huoltojampalle ja kultahampaiselle vanhukselle. Ensiksi tuntui hommat vähän takkuavan ja apua ei tuntunut löytyvän. Lopulta muutaman puhelun jälkeen ajoi huoltojampan vaimo pihaan ja ajoimme heidän perässään Vladimirin luokse muutaman korttelin päähän. Kaiken aamun säätämisen ja parin minuutin pällistelyn jälkeen saimme kauan kaivatun vastauksen; 15 minutes motor cool. 2 hours Vladimir work. Oke? Mahtavaa, Vladimir oli juuri se tyyppi jota etsimme. Vladimirin vaimo ohjasi meidät sisälle, saimme kahvitarjoilun ja heitimme jalat ylös kirjojen parissa. Jo tunnin ähellyksen jälkeen pääsimme ihastelemaan Vladimirin hienoa patentti-ratkaisua. Kaunis se ei ollut mutta toimi kuin junan vessa! Uutta puhtia saaneina päätimme painaa iltaa myöten Elbrusille asti, Matti ja Essi nukkuivat kun Tanu ja Juha painoivat kilometrejä kasaan etupenkillä.

Vladimir painoi duunia sisäpihalla

Vladimirin puuhaillessa ehti kätevästi opiskella lisää venäjää

Pahvipoliisi huijasi myös meitä ihan kybällä

Autohöperyyden ja  väsymyksen yhdistyessä tulee parhaimmat ideat kuten tämä jesari/michelinmies kännykkäteline.

Baksan Valleyssa ihmiset ja maisemat taas muuttuivat kun ajoimme Bakardi-Balkadian alueelle. Ilta-aurinko hiveli tietä reunustavaa vuoristoa kuin kullankeltainen voinokare kuuman perunan päällä. Aijai kun oli nättiä. Pysähtelimme ottamaan autosta kuvia vuoristotaustalla. Selkeäsi huomasi että olimme tulleet vähävaraisemmalle alueelle, sen verran hämäriä kohtaamisia tuli tällä tienpätkällä. Asiaa ei varmaankaan auttanut suomen rekisterikilpi. Meidät yritettiin pysäyttää autolla ja huitomalla useasti. Kenties yösijaa yrittivät kiihkeästi tarjota?

Liikenne oli hiljaista lukuunottamatta jatkuvaa lehmäpujottelua

Maisemia matkan varrelta

Perinteisiä pikkukyliä riitti..

Pysähdyimme illalliselle paikalliseen mountain lodgeen. Omistaja Osman oli vuoristokansaa ja pääsimme näin ensimmäisen kerran kokemaan vuoristolaisten vieraanvaraisuuden viimeisen päälle. Yhteistä kieltä ei ollut mutta Osmanilla ja Matilla riitti silti juttua. Osman oli ilmeisesti jo muutaman vodka-snapsin naukkaillut. Saimme totaalisen ruokaähkyn; vodkaa, keittoa, shaslikia, leipää, perinteisiä voilättyjä, makeisia ja teetä.
Hetken mahat pallona harhailtuamme löysimme etsimämme Cheget-hotellin ja siirsimme jo ajatukset tulevaan koitokseen.

Osmanin pöperöt upposivat, tuloksena varsin tyytyväiset boijaat.

Azau-laskettelukeskuksen ala-asema. Romanttista alppi-miljöötä ei kannata edes miettiä.

4. Etelän aavekaupungit!

Torstaina 24.5. käytiin Sochin rantakadun päässä katsastamassa Essin kuolaamaa BOSCOn Sochi -kauppaa, jossa siis myydään Olympialaisten ylijäämäverkkareita, takkeja, laukkuja ja muuta sälää. Kauppa oli vielä ennen ysiä kiinni, joten palattiin hotellille ja pakattiin tavarat autoon. Päivän epistolassa oli kierrellä läpi olympialaisten kisa- ja tapahtumapaikat. Tätä ennen oli kuitenkin hoidettava auton jousitus kuntoon, joten palattiin Land Rover -kauppaan, jossa barbie-pimut odottelivat taas kahvien kera. Tällä kerralla saatiin viisi kahvia neljän sijaan. Eräs myyjä esitteli meille innoissaan myös Land Rover Defenderin "Russian Knights Special Editionia" kun Matti ei voinut peitellä innostustaan autoa kohtaan. Hintaa kiesillä oli ällistyttävän vähän, noin 40 000 €. Myös koeajomahdollisuutta tarjottiin, mutta emme kehdanneet mennä testaamaan auton rikkomisen pelossa. Autoja on valmistettu 50 kappaletta. Vaihto ei kuulemma onnistunut kun Matti kysäisi. Meidän Land Rover vietiin huoltoalueelle ja nostettiin ylös telineille. Saimme patsastella kaiken aikaa huoltoalueella ja keskustella niin kauluspaita- kuin haalarimiestenkin kanssa, mikä autossa mahtaisi olla sökönä. Huomattiin, että paineet kyllä pysyvät paineilmajärjestelmässä, mutta ilmaa oli liian vähän. Puuhailun lomassa meille tarjottiin vielä inkivääri-matea, tuota herkkua, jota muun muassa Etelä-Amerikassa hörpiskellään koko ajan (tosin ilman inkivääriä). Saatiin kuin saatiinkin ruuvattua ensin kompressorikehikko irti auton pohjasta ja puhallettua järjestelmään paineilmaletkulla lisää ilmaa. Ja ilma pysyi sisässä, joten pahin ongelma oli ratkaistu! Kompressoria ei kytketty enää takaisin autoon, jotta paineilman määrää ei voisi vahingossa vähentää. Kaikki tämä lähes kahden päivän työ ja viiden, ellei kymmenen ihmisen jatkuva pällistely auton ympärillä, maksoi meille tasan 0 ruplaa. Kohteliaina skandinaaveina tarjosimme heille kuitenkin vaivanpalkaksi korruptiotonnin (~20 €) työntekijöiden olutkassan kartoittamiseksi. Upeaa, että auton yksi ongelma oli nyt toistaiseksi kunnossa ja mikä parasta, opimme älyttömästi auton huoltoon liittyviä asioita. Ei mennyt auto siis turhaan rikki.

Sochin hotellin edustalla aiheutimme hämmennystä runsaiden kantamustemme kanssa.

Matti puhuu venäjää autokorjaamolla.

Land Rover -korjaamolta.

Jatkoimme matkaa Adlerin kautta kohti Krasnaya Polyianaa, mikä toimi olympialaisten hiihtourheilulajien tukikohtana. Ensimmäisen mutkan aikana palasimme taas maan pinnalle, sillä auton kompressorin kytkemättä jättäminen sai auton hälytysjärjestelmän piippaamaan, kun vauhtia oli yli 30 km/h. Näin ollen seuraavat kymmenet kilometrit kuljettiinkin mukavasti piipittävän varoitusäänen tahdittamana. Adleriin saavuttaessa infrastruktuuri muuttui kuin tyhjästä. Edessä siinsivät valtavat moottoritiesillat ja uudenkarheat junaradat. Kaikki oli rakennettu tolppien päälle ja tunneleihin, koska Krasnaya Polyanaan haluttiin näyttävä tie ja koska tie kulkee koko matkan joen päällä. Sillat olivat myös valtavia. Kaikki oli uutta ja köyhimmät paikallisten asuttamat alueet oli peitetty tiellä suojavallein, ettei sinne näe. Krasnaya Polyanassa ei ollut mitään vanhaa (koska siellä ei ollut lähes mitään ennen olympialaisia, paitsi paikallisten pieniä taloja, joista osa pakkolunastettiin valtion toimesta pois moottoriteiden ja junaratojen tieltä, ilman mitään korvauksia). Siellä oli nyt kuitenkin aivan valtavat hotellikompleksit, kävelykadut, ravintolat, mökkialueet ja rautatieasemat. Lähdettiin kiipeämään autolla serpentiinitietä kohti kisakylää, joka sijaitsi laskettelurinteiden vieressä. Hienon näköistä oli kyllä, mutta erittäin aavemaista, sillä rinteille, eikä asumuksille/hotelleille ei päässyt kävelemään. Kaikki olivat tyhjillään, rautaisten porttien sisällä. Joka portilla oli vartiomies käännyttämässä kuvia ottavat suomalaisturistit takaisin. Sama toistui myös mäkihyppypaikan vierellä. Näköalat ja rakennelmat olivat kuitenkin hulppean näköisiä, joskin pieni keskeneräisyys tai huolimattomuus joistain asioista paistoi läpi. Esimerkiksi tie varteen pysähdyttäessä oli koko rinne alaspäin täysin rakennusjätteen, muovin ja metallin peitossa. Osa lyhtytolpista sojotti minne sattuu ja hiihtohissien tieltä raivattua metsää ei ollut kerätty pois. Muutamia huonoja liittymä ja tieratkaisuja oli selkeästi aloitettu korjailemaan ja siellä täällä oli epämääräisiä maansiirto operaatioita. Joka paikassa kisakohteissa kuitenkin rakennettiin kovaa vauhtia edelleen vaikka kisat olivat jo ohi. Lieneekö valmistatumista talvikauteen pikaratsuja korjailemalla? Diesel alkoi loppumaan (ja Krasnaya Polyanassa ei ole huoltoasemaa!), joten kaivoimme peräkopista jerrykannun ja tankkasimme 20 litraa menovettä autoon. Palasimme alas kylään ja jatkoimme kohti suurta mökkikyläaluetta. Kaikki mökeille ja hotelleille vievät tiet olivat jälleen kerran aidattu ja suljettu. Taas vartijat käännyttivät takaisin. Näitä ei siis voi kukaan käyttää mitenkään kesäaikaan ainakaan. Koko paikasta jäi erittäin epätodellinen olo. Toisaalta on ällistyttävää nähdä, mitä kaikkea voidaankaan rakentaa, jos vai joku haluaa ja siihen on valtaa ja resursseja. Krasnaya Polyanaan tultaessa oltiin taitettu matkaa noin 3500 km.

Vuoristoa Krasnaya Polyanassa.

Krasnaya Polyanan hotellikomplekseja.

Boja!

Suljettu laskettelurinne / snow park.

Sochin olympialaisten purku käynnissä.

Kelkkailukeskus.

Olympiakylää.

Joka portilla oli yksi tai useampi vartija.

Ajoimme takaisin rannalle Adleriin. Hellettä oli noin 35 astetta, onhan Sochin alue Venäjän ainoa subtrooppinen alue ja Venäjän lämpimin talvilomakohde. Käytiin myös Georgian raja-asemalla. Pakkohan sekin maa oli nähdä edes vilaukselta. Suunnistimme lähelle Olympia-areenoita ja matkalla näimme käsittämättömän määrän rakenteilla olevia, sekä rakennettuja hotellikomplekseja ja loma-asuntoja. Jostain kumman syystä kaikki olivat aidattuja, vartioituja ja tyhjillään. Aaveetko sielläkin asuvat? Kaikki oli rakennettu tasaiselle pläntille, johon ei kuulopuheiden mukaan kannata rakentaa, koska maa on mutaista ja rakennukset sen päällä voivat sortua helposti. Nyt sinne rakennettiin myös valtavan kokoista huvipuistoa. Valmiina oli myös pieni keskiaikaista linnaketta ja vanhaa kaupunkia muistuttava hotellirykelmä. Olympia-areenoille päästyämme törmäsimme myös useisiin vartioihin, käytännössä niitä oli joka portilla. Areenat tuskin tulevat olemaan kovassa käytössä tulevaisuudessakaan, koska Sochissa/Adlerissa ja muissa lähikylissä ei harrasteta talviurheilulajeja. Tällä hetkellä ei yhteenkään halliin päässyt sisälle, ei edes avajais-stadionille. Mutta olihan paikka kaunis luomus kaiken kaikkiaan. Matti suorastaan kiihkeänä piti huolen, että taas saatiin yksi rasti Essin "Trip Advisoriin", joka on siis sivusto/sovellus, johon merkitään kartalle pisteitä kohteista joissa on käynyt. Olympia-areenoiden väliin rakennetaan tällä hetkellä myös formularataa. Järjestetäänhän lokakuussa 2014 Adlerissa (markkinoidaan Sochin nimellä) F1-kisat. Rata näytti olevan lähes kunnossa ja pääsimme myös kävelemään radan päällä. Rasti ruutuun siitäkin. Ja toki futiksen MM-kilpailut järjestetään myös Venäjällä vuonna 2018. Sochissa/Adlerissa pelataan myös otteluita. Tapahtumia riittää, mutta merkillistä on jos paikat ovat niin tyhjillään muulloin kuin tapahtumaviikoilla.

Olympia Areenan aula tyhjänä ja vartioituna. Meidät käännytettiin ovelta pois.

Oliympiasoihtu. Sammunut.

Adlerin F1-rata.

Yksi jäähalleista. Tuskin lienevät kovassa käytössä tulevaisuudessa.

Auringon aloittaessa laskuaan suuntasimme Adlerin keskustaan, joka on vielä entisellään. Puolen päivän tauon jälkeen oli taas mukava olla jossain, mikä ei tuntunut niin tekemällä tehdyltä. Ihmiset olivat mukavia ja liikenteessä sopivaa hässäkkää. Hotelli löytyi läheltä rantakatua kohtuulliseen 3000 ruplaa/ 4 hlö hintaan. Hotellissa oli makea jälkirakennettu yhden ihmisen mentävä sukkulamainen paineilmalla toimiva hissi. Suihkussa oli 6 suutinta erikseen keskivartalon pesua varten. Hi-tech. Tuli taas kohtuullinen hiki, kun raahasimme tavarat autoista neljänteen kerrokseen kävellen (hissiinhän ei mahtunut) ilman ollessa pakahtavan kuumaa ja kosteaa. Suihkun jälkeen kävelimme kaduilla ja fiilistelimme lämmintä kesäiltaa. Löysimme huvipuiston, joka sopi hyvin meidän senhetkiseen mielentilaan. Kävimme ajamassa porukalla törmäilyautoja ja Venäjällä niillä saa oikeasti törmäilläkin, mistä aiheutuen Matti sai polveen kunnon vesipaiseen. Kisailimme (tietenkin tosissaan) härkärodeolaitteella, josta kaikki saivat jonkin näköisiä ruhjeita ja hiertymäpalovammoja käsiin sekä jalkoihin. Tanu voitti huikealla 27 sekunnin tuloksella. Erittäin järkevää alustavaa harjoittelua ajatellen Elbrusin vuoristovaellusta! Lapsi on fiksu kun se leikkii, mutta tyhmä kun ei osaa lopettaa. :) Loppuilta sujuikin ratoisasti viritellessä kompressiota Matin polveen sekä muiden vammojen keskinäisessä vertailussa. Koska oltiin ajettu jo kuusi päivää putkeen käytännössä suuremmitta tauoitta ja illat olivat venähtäneet pitkiksi, olimme ajatelleet pitää rauhallisen illan, mennä nukkumaan ja levätä kunnolla. Kello oli kuitenkin 01.15, kun pääsimme nukkumaan, niin paljon oli kaikkea kiinnostavaa nähtävää. Edessä oli siis viiden tunnin yöunet, 06.30 herätys ja pitkä ajopäivä kohti Elbrusia seuraavana päivänä. Mutta nuoret reippaat ihmiset jaksavat porskuttaa, älkää huoliko siellä koto-Suomessa!

Tanun high score rodeossa, 27 sekuntia.

Matti parantelee jalkaansa törmäilyautojen jäljiltä. Onneksi on Lymedin kompressiot.

3. Kohti Sotshia!

Tiistaina 22.7. aamuherätys oli tuttuun tapaan hidas ja raskas. Myös Essi nukkui pommiin. Pitkistä ajopäivistä ja useista tarvittavista pysähdyksistä ruokailun tai auton tarkastuksen korjailun yhteydessä nukkumaanmenoajat ovat venähtäneet yli puolenyön. Haettiin 6000 ruplaa mieheen ATM:ltä ja suunnattiin kohti Volgogradin keskustan laitamalla olevaa kukkulaa, jolle on rakennettu Mamaev Kurgan, eli 72 m korkea "äiti-Venäjä" -patsas ja muita muistomerkkejä II maailmansodan muistoksi. Kyseisellä kukkulalla menehtyi noin 1 000 000 venäläistä sotilasta. Pantheonin keskellä paloi kunniavartijoiden vierellä liekki valtavan nyrkin pitelemässä soihdussa ja seinillä oli 7200 sotilaan nimet kirjattuina kullitetuin kirjaimin. Matti ja Essi ostivat työpaikkakahvimukit kojusta. Parkkipaikan vierellä nähtiin kokoelma vanhoja neuvostoarmeijan käyttämiä lentokoneita, hävittäjiä ja panssariajoneuvoja.

Mamaev Kurgan, Volgograd.

Pantheon Mamaev Kurganin vieressä.

Laskeskeltiin porukalla aikatauluja reissun ja vaelluksen suhteen ja tultiin siihen lopputulokseen, että jos ja kun Sochin alueella haluamme käydä, sinne on mentävä ennen vaellusta. Lähdettiin luovimaan Elistan ja Stavropolin kautta kohti Maykopia. Maisemat alkoivat muuttumaan entistä aroisemmiksi, kuivemmiksi ja tasaisemmiksi. Hetken aikaa kuvittelimme olevamme jo Afrikan savanneilla. Matkalla näimme myös kaksi kamelia!? Elistan jälkeen tiet olivat entistä kumpareisempia. Ihmiset eivät näyttäneetkään enää venäläisiltä, vaan lähi-idän ja aasialaisia vaikutteita oli selvästi nähtävissä niin kaupunkirakentamisessa (kirkon sipuleissa oli kiinalaishenkiset lipat) kuin ihmisten kasvonpiirteissäkin. Myös huntujen käyttö paikallisten keskuudessa lisääntyi. Nimesimme paikalliset leikkisästi vuoristoaasialaisiksi, eli "vuoraalaisiksi". Pohjoisen kylien puutalot muuttuivat tiiliksi ja betoniksi. Tämä oli erittäin hämmentävää ja mielenkiintoista kaiken kaikkiaan. Mielikuvamme Länsi-Venäjästä alkoivat kovaa vauhtia muuttua. Asiointi pikkukylissä alkoi helpottua, sillä paikalliset olivat erittäin iloisia ja auttavaisia, minkä johdosta elekieli toimi hyvin. Venäjän kielen taitomme eivät merkittävästi ole parantuneet, vielä joutuu käyttämään phrasebookia. Todella hauskoja tilanteita tulee vastaan useita kertoja päivissä, kun kukaan ei ymmärrä ketään. Ensimmäistä kerta tuntui, että olemme jo kaukana kotoa kun automme alkoi kerätä peukkuja, tööttäyksiä sekä yleistä hämmästystä ja huvitusta.

Matti tarkastelee vuotoja.

Dieseliä keskellä aroa. Jossain Volgogradin ja Elistan välimaastossa.

Tiistain aikana myös auto alkoi oireilemaan. Ongelmia tuli muun muassa jäähdytysnesteen kanssa, koska poistoletkussa on vuoto. Letkussa ollut ilmauskorkki oli myös lentänyt pois, minkä takia koko putkisto oli lähes tyhjentynyt. Jouduimme lisäilemään nestettä tasaisin väliajoin. Teimme  uuden korkin käyttäen muovipullon korkista leikattua ympyrän muotoista levyä, jesaria ja nippusiteitä. Ja matka jatkui! Myös jousituksessa ilmeni vika, jota emme osanneet kunnolla toistaiseksi paikantaa. Auton takapäässä on pneumaattisesti toimiva iskunvaimennus. Paineet olivat alhaalla, minkä takia auton takapää oli erittäin alhaalla ja jokainen pienkikin töyssy kolahti tuntuvasti takalistoon. Päivän aikana suosimme entistä pienempiä bensa-asemia. Dieselin laatu tuskin oli parasta mahdollista, mutta hinta ja palvelu olivat kohdillaan. Käytännössä keskellä aroa oli vain pumppu pystyssä keskellä betonilattiaa, sekä vieressä pieni kioski. Jäähdytysnesteongelma kasvoi iltaa kohden, joten jouduttiin pitämään pieni pitstop jo pimeän tullen. Matti ajoi auton tieltä sivuun syrjäisen rautatien varteen teollisuusalueen viereen. Siellä puuhastelimme nestejäähdytyksen parissa muutamien yksinäisten ihmisten kulkiessa parinsadanmetrin päästä ohi illan jo pimetessä. Teollisuusalueelta kuului välillä epämääräistä huutoa. Saimme kuin saimmekin tehtyä edellistä hienomman ja toimivamman korkin, tällä kertaa puusta (joku piikkipensas jossa oli marjoja) ja nippusiteistä. Myöhemmin autohuollossa tämän patenttiratkaisun ansiosta saimme porukalla hyvät naurut! Illan päätteeksi pääsimme ennen puolta yötä Maykopiin, josta majoitus löytyi helposti hinnan ollessa vielä halpa, 2000 ruplaa = 40€ / 4 raukeanoloista seikkailijaa. Otimme raskaan päivän päätteeksi hömpsyt paikallista vodkaa, pesimme likaiset kalsarit ja sukat nyrkkipyykillä (erittäin huonolla vaatteiden kuivumismenestyksellä), ja aloimme lataamaan akkujamme seuraavan päivän ajomatkaa varten. Tanulla oli ollut draivi päällä, ja ajoaikaa takana oli n. 13 tuntia muiden ajaessa lyhyempiä pätkiä, joten uni varmasti maittoi. Tanulla itsellään virtaa olisi riittänyt vielä 4-5 ajopäivään kahvitauotta (Matin mukaan), pari huikkaa energiajuomaa heti aamulla toimii Tanulla takaamaan yli-inhimillisen suorituskyvyn.

Bojat tekee puusta nestejäähdytysputken ilmausventtiilin korviketta.

Tie vetää!

Ja taas korjattiin autoa.

Keskiviikkona 23.7. jatkoimme vuoristoiseksi, mutkaisemmaksi ja möykkyisemmäksi alkanutta tietä Maykopista Tuapsen kautta kohti Sochia. Välillä tiestä saattoi puuttua toinen kaista tai olla suuria kuoppia. Puusto muuttui subtrooppiseksi lehtimetsäksi. Auton jousitus ei ollut itsestään yön aikana korjaantunut, joten melkoinen paukutus kuului auton korista muutaman sadan kilometrin matkan. Tässä vaiheessa aloimme jo huolestua. Matkalla ei kuitenkaan osunut silmään merkittäviä korjaamoita, joten jatkoimme matkaa. Mutkaisella tiellä joku oli pyöräyttänyt autonsa katolleen 15 m syvän ojan pohjalle. Pienessä kylässä toinen oli ajanut jalankulkijaa päin, paikalla oli enää ambulanssi, eräs vanhus ja tiessä veriläikkä. Ambulanssit ovat täällä päin venäjää harmaita, noin 70-luvun kotteroita. Meidän matka sujui rauhallisesti riittämättömän jousituksen takia. Lounas syötiin tienvarsiravintolassa poliisien läsnäollessa kauniiden vuoristojen hivellessä silmän verkkokalvoja. Essi toimi häviäjän roolissa, koska arvalla valittu ruoka olikin kylmää tsatsikin makuista tilli-kurkku-kinkkukeittoa. Muutenkin, kaikessa ruoassa aina ranskalaisia myöten on tilliä. Tanu ja Essi ei siitä piittaa. Juhan kamerasta rikkui osittain objektiivin motoriikka, joten tarkennuksessa lienee häiriöitä tulevaisuudessa. Tuapsen keskustassa meitä odotti kaupungin puolen keskustan kokoinen (luultavasti) liuskeöljyn käsittely ja jalostuslaitos.

Tässä ote päivittäin tehtävästä varusterumbasta. Hotelli Labinskissa.

Tie Tuapsesta Sotshiin oli hyvässä kunnossa, mutta erittäin ruuhkainen valtavan venäläisturistimassan takia. Matkalla Sochiin kävimme eräällä autokorjaamolla (perus nyrkkipaja) kyselemässä, voisivatko auttaa auton jousituksen kanssa. Eivät osanneet, mutta antoivat meille kuitenkin ajo-ohjeet Sochin Land Rover -huoltoon. Kyseisessä lantikkahuollossa meitä odotti ylellinen näky; kaikkein ylellisimmät maastoautot kiiltelivät, koska eräs henkilö kiillotti niitä jatkuvasti päätoimisesti. Naishenkilöstö tepasteli yltiötiukoissa minihameissaan ja korkeissa korkokengissään barbiemaiseen tyyliin. Tyylikäs hissimusiikki jumputti tastalla. Meille tuotiin kahvit nokan eteen ja ohjattiin "Client Zonelle". Huoltohenkilöstö otti auton tarkastukseen ja tulivat kertomaan tovin päästä, ettei kyseiseen malliin (Discovery 2) ole saatavilla varaosia liikkestä, eivätkä heidän tietokoneensa kommunikoi kyseisen auton järjestelmän kanssa (vian paikannusta varten). Koitimme inttää heiltä, olisiko mitään, siis mitään mahdollisuutta korjata jousitusta edes jotenkin; korin nosto, kumipala väliin ja se olisi siinä. Ei onnistunut. Tuntuivat olevan erikoistuneita enemmän nahkapenkkien kiilloittamiseen. He sanoivat kuitenkin, että koittavat seuraavaksi päiväksi 10.00 mennessä hankkia tietokoneen, joka olisi yhteensopiva meidän kotteromme kanssa. Yleensäkin automme ja olemuksemme aiheuttivat lähinnä hilpeyttä kyseisessä liikkeessä, ja muuallakin. Treffit seuraavalle päivälle sovittuamme jatkoimme autolla kiertelemään Sotshin rantakatuja ja hotellialueita, etsien samalla majoitusta. Hinnat pompsahtivat aiemmista 2-3-kertaisiksi. Kyselimme halpoja majoituksia parista kolmesta hotellista, sekä yhdestä "Sanatariumista" (paikallinen terveyshoitola / kylpylä), kuitenkin tuloksetta. Matkaopas neuvoi erääseen hotelliin aivan rantakadun tuntumaan, joka oli vielä kipukynnyksen sallimissa rajoissa (7200 ruplaa / 4 hlö), joten jäimme sinne. Auringonpaiste oli valtava ja hiki virtasi, kun kannoimme rinkkamme, reppumme, laukkumme ja muovipussimme tuttuun tyyliin kertaheitolla huoneeseemme hotellin kauempaan ja halvempaan päätyyn. Tasoluokkaa "halpa hostel". Jälleen kerran hotellin aula oli viimeisen päälle kimalteleva kuin suomalaisessa **** hotellissa.

Land Rover -putiikin hienostoneiti.

Illalla lähdimme venäläisturistien sekaan turisteeraamaan rantakadulle, jossa oli melkoinen vilinä päällä. Syötiin pitsaa (ja joimme vodkasnapsit reissun ajomatkan n. puolivälin - 3500 km - kunniaksi) ja kierreltiin matkamuistomyymälöissä, rannalla ja satamassa, jossa oli valtavia jahteja. Hämmentävintä oli kuitenkin lapsille tarkoitettu ammuntapeli. Vastaavasti, kuin esimerkiksi Särkänniemessä, siinä ammuttiin peltipurkkeja kuula-aseella. Se mikä hämmensi, oli käytettävät aseet ja maalitaulut; Aseina täydellisiä replikoita venäjän armeijan käyttämistä konetuliaseista ja maalitauluina 1. paikassa länkkärivaltioiden ja länsimielisten, sekä entisen natsi-Saksan johtajien naamataulut ja 2. paikassa länkkärivaltioiden liput, sekä natsilippu. Ennen meitä ampuva pikkupoika isänsä kanssa täshtäsivät kiihkeästi Angela Merkeliä. Kovaa touhua, sanon minä. Yleisesti Sochissa, kuin muissakin kaupungeissa, ihmiset ovat mukavia, eikä minkään sortin järjestyshäiriöitä tai humalaisia ihmisiä ollut havaittavissa.

Tarkkuusammuntaa rantakadulla.

Sotshista.